Terve taas

Terve taas.

3 viikon päästä leikkurista on jo +1 päivä. Jos Luoja suo.

Reaaliteetit pamahti lopullisesti tiskiin tällä viikolla. Sisulla ja velvollisuudentunnolla on painettu töitä maastossa ja milloin missäkin niissä rajoissa mitä kunto on antanut myöten. Nyt vaan enää rauhallisemmalla tahdillakaan tehty työ ei enää vastaa sitä minimitasoa, jota vaadin itseltäni.

Parempi hypätä syrjään ja antaa muiden tehdä työt puolestani.

Wake up call -tyyppinen homma oli oikeastaan se, että toimistossa istuttu päivä veti jo mehut niin pahasti pois, ettei kotona voi tehdä työpäivän päälle muuta kuin makailla sängyssä ja tasailla flimmereitä pois. Vaimolle jää kaikki kotihommat raskaan työpäivän päälle. Ei mene edes mattimaisesti 50-60 hommat silloin.

Rytmihäiriöt vaikeuttaa jo nukahtamista ja lepoa. Viimeisen 2 viikon aikana olen nukkunut noin 4-5 tuntia yössä. Se, milloin uni tulee, ei vaikuta siihen, että kello on soittanut herätyksen töihinlähdölle aamulla 06.00 sharp. Ja taasen illalla pauke rinnassa on ollut sitä luokkaa, ettei päiväunillekaan ole kyennyt. Tänään oli ensimmäinen päivä pitkään aikaan, että sai nukutuksi kunnon päiväunet. Sitä ennen olikin taisteltu flimmereiden kanssa pitkin päivää. Mukava tapa viettää viikonloppua.

Viime yönä lueskelin netin keskustelupalstoilta tulevan leikkauksen läpikäyneiden ihmisten kokemuksia. Aika ahdistava fiilis iski. Jos homma ei menekään niinkuin on suunniteltu, paras vaihtoehto minulle voisi olla suoraan X1. Sydänpussin nestekertymät, jatkuvat kivut, pidentyvät rytmihäiriöt ja korjausleikkaukset - Ei kiitos. Itsellä on vahva usko siihen, että lokakuussa ollaan jo kuntopyörällä ja takaisin harrastemielessä jääkiekon parissa helmikuussa 2015.

Mutta milloin täysimääräiselle puntille? Sinne on eniten ikävä. Viime viikkoina olen alkanut näkemään jo untakin hyvästä ojentaja-olkapäätreenistä, tai vaikkapa kyykkypäivästä. Maastaveto - Uuh. Pääsisipä jo vetämään rautaa niin, että silmissä sumenee. Helvetti.
2015 vuoden lopussa tavoitteena omalla painolla (100 kg) 12 x kapeata penkkiä ja päälle 2900m 12 minuutissa tossut jalassa. Eli sama kunto, kuin 2011 vuoden lopussa, suurinpiirtein. Siitä on sitten hyvä lähteä jatkamaan suuntaan X. Voihan se olla niinkin, ettei leikkauksen jälkeen ole mahdollisuutta vetää samantasoista kuntopunttia. Sitten on kai etsittävä joku muu juttu. Aika vaikeaa vaan kuvitella tällä vartalon rakenteella esim. maratoonihommia tehtäväksi. Sukkahousuhommat on persiestä. Pöytätennis? :P

Realismi.

Tein testamentin/viimeisen tahdon. Parempi sekin, kuin antaa asioiden olla. Tosin senverran otin pelivaraa itselleni, että sekin raukeaa määräajalla, jos hengissä selvitään. Koittaa sitten vaikka postyymistä hoidella lapselle eämään senverran pelimerkkejä, ettei tarvitse tuumia muksun opiskeluaikana rahan perään, ainakaan kovin paljoa. Lopun saa sitten offspring hoitaa kotiin omilla teoillaan. Tosin lapussa on velvoitetta minua muistaville ihmisillekin.

Musiikki, tuo elämäni suola.

Mokoma - Uskalla elää
Amorphis - Narrow path

Olleet aika tiukassa kierrossa viime aikoina.

Seuraava postaus on luvassa varmasti parin viikon päästä.
Otan tässä nyt siis töistä omaa aikaa. Ehkä minulle alkaa selviämään pikkuhiljaa, miksi läheiseni ovat niin huolissaan tulevasta. Tai sitten ei. Suhtautumiseni omaan elämään on kylmän realistinen. Joko sitä elää tai kuolee. Onpahan levollinen lähtö luvassa. Toki, jos oma lapseni olisi menossa samaan settiin, niin tuskin tässä jaksaisi olla ihan levollisin mielin.

Kokemusta kun ei ole, muuttuuko huolehtimisen määrä lapsen iän myötä? 4 vuotias lapsi vs. noin 35v. mukula. Onko vanhemman huolen määrä edelleen sama?

palaillaan.